Liian hyviä sattumia? Suuret voitot, valtion monopoli ja sattuman rajat
📅 Pete julkaisi tämän
Kategoria: Yleinen.
Tammikuussa 2013 suomalainen media juhli. Ahvenanmaalta käsin toimiva Paf ilmoitti maksaneensa historiansa suurimman hedelmäpelivoiton miljoonia euroja yhdelle onnekkaalle pelaajalle. Voitto sai valtavasti näkyvyyttä ja oli merkittävä hetki yksityisen, mutta täysin laillisen toimijan kannalta. Mutta ilo jäi lyhyeksi.
Vain viisi päivää myöhemmin, 25. tammikuuta 2013, Suomeen osui historian ensimmäinen Eurojackpot-voitto huomattavasti suurempi kuin Pafin maksama potti. Veikkauksen brändi nousi hetkessä valokeilaan, ja Pafin uutinen hautautui mediavirran alle.
Tuolloin moni piti tapahtumien sarjaa sattumana.
Liian hyvänä sattumana ei kuitenkaan kukaan pitänyt sitä, että valtion monopoliyhtiö sai näkyvyydessä täyden osuman heti, kun kilpailija oli saanut hetkellisesti jalansijaa julkisuudessa.
Sattuma mutta vain kun se sopii tarinaan
Kymmenen vuotta myöhemmin sattuma näyttää edelleen valikoivalta ilmiöltä.
Vuonna 2025 uutisoitiin, että entinen Supon työntekijä oli voittanut Veikkaukselta 61,2 miljoonaa euroa Eurojackpotissa ja käyttänyt rahat vastavakoilutoimintaan Suomen valtion hyväksi.
Uutinen herätti ihmetystä: mitä todennäköisempää on, että valtion oma tiedustelija voittaa valtion omistamasta rahapelistä jättipotin ja sijoittaa sen vielä valtion intressien tukemiseen?
Media kertoi tarinan sankarillisesti, ei epäilyksenä.
Kun samaan aikaan Paf-voitto herätti aikanaan kateutta ja ”liian hyvän sattuman” epäilyjä, tuntuu asetelma lähes absurdilta.
Sattuma, joka on väärin suunnattu
Ja jos pelaaja voittaa liian hyvin, sattuma muuttuu rikokseksi.
MTV uutisoi tapauksesta, jossa mies ”huijasi” Veikkauksen pelikoneita ja pumppasi kasinolta 33 000 euroa.
Hän ei kuitenkaan murtautunut koneisiin, eikä menetelmää ole vieläkään ymmärretty.
”Konsti on yhä mysteeri kaikille”, otsikko summaa.
Oikeus kuitenkin tuomitsi pelaajan. Liian hyvä tuuri ei kelvannut sattumaksi, vaan rikokseksi.
Kun valtio voittaa aina
Suomalainen rahapelijärjestelmä perustuu luottamukseen: Veikkaus ei huijaa, sattuma on sattumaa, ja valtionyhtiö toimii yhteiseksi hyväksi.
Mutta mitä tapahtuu, kun sattuma osuu toistuvasti oikeaan osoitteeseen — sinne, missä se tukee valtion monopolia tai valtion tarinaa?
Onko sattuma silloin vain tarinankerronnan väline, jolla perustellaan järjestelmää, joka ei siedä kilpailua?
Ehkä suurin sattuma on se, että kukaan ei näe näissä sattumaa.
